Kuolematon Peter

Kävin katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa näytelmän nimeltään Peter Pan. Sen oli kirjoittanut J.M. Barrien romaanin pohjalta Ritva Holmberg, ja kertoo, kuten Barrien kirjakin, pojasta joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Peter Pan on Mikä-Mikä-Maassa asuva poika, jolla on siellä seuranaan merirosvoja, intiaaneja, intialaisia, keijuja, merenneitoja ja kadonneita poikia. Peter Pan osaa lentää keijupölyn avulla ja sillä lennättää sisarukset Leenan, Jukan ja Mikon myös mukanaan Mikä-Mikä-Maan seikkailuihin.
   Näytelmän teemoiksi sanoisin kasvamisen, tunteet ja seikkailun. Ihmissuhteet näytelmässä ovat vaihtelevia; Peter Panin ja kapteeni Koukun välillä vallitsee kostonhimo ja viha, kun taas Leena tuntee ihastumista Peteriä kohtaan. Vanhemmat ovat näytelmän alussa äreitä lapsille, mutta näiden kadotessa kaipaavat heitä. Helinä-keiju inhoaa Leena, kun taas Leena ihailee tätä. Näytelmän maailmankuva on uudistunut ja nykyaikaisempi alkuperäisestä lastensadusta. Näytelmässä myöskin annetaan ilmi, että lapsuudessa uskotaan kaiken olevan vain leikkiä. Yksi lapsien leikeistä on Avioero ja Peter Pan uskoo kuolemankin olevan vain hieno seikkailu. Lapset ja aikuiset ovat näytelmässä sodassa keskenään. Aikuiset haluavat olla jälleen lapsia ja lapset taas inhoavat kaikkea mitä aikuisuuteen liittyy.
   Rooleissaan onnistuivat ainakin kapteeni Koukku, Helinä-keiju ja Tiikerililja. Kapteeni-Koukku, koska tämä muistutti kaikin tavoin alkuperäistäkin Koukun hahmoa ja kaikki tämän olemuksessa huusi Koukun piraatillista luonnetta. Helinä-keijun ja Tiikerililjankin roolitukset olivat onnistuneet, heihin oli myös saatu pureudettua satuhahmojen henki ja luonteenpiirteet. En voisi sanoa ettei kukaan olisi onnistunut näyttelijäntyössään, mutta suurimman pettymyksen minulle tuotti itse Peter Pan. Vaikka taitavasti näyttelikin, Pania näytteli silti nainen mikä tuntui oudolta.
   Näytelmä oli hieno kokemus ja suosittelen lämpimästi kaikille. Siitä ei puuttunut laulua, tanssia, tai musiikkia! Erityisesti musiikkiefekteistä olin mielissäni, ne sopivat täydellisesti ja tulivat aina oikeissa kohdissa. Ajatuksia herättävä näytelmä se kyllä oli, etenkin lasten ajatusmaailma avautui minulle ja kuinka eri valossa he kuoleman näkevät. Se ei ole heille millään tavalla ajankohtainen saati pelottava ajatus, kun taas aikuisten näkemä maailma on paljon kuolevaisempi. Tanssiesitykset olivat myös piristäviä ja hienosti toteutettu.

Tehtävät 19.3.

Lapsuudesta ikuisuuteen

Runoanalyysini kohteena on Kari Levolan runokokoelmasta vuodelta 1997 Valvon että nukut, runo nimeltä Tiheä kampa. Runon kertojana toimii nainen tai mies, jolla on kuitenkin omia lapsia. Olettaisin tämän olevan isä, sillä runossa on hyvin maskuliininen tunnelma.
   Runo on hyvin kaipaavasti ja  surumielisesti tehty, mutta kauniita sanoja käyttäen. Se kertoo mielestäni kuvainnollisin säkein siitä kuinka elämän kiertokulku jatkuu sukupolvesta toiseen tasapainoisen muuttumattomana, runo on täynnä kuvainnollisuutta.
   Hahmoja runossa ovat tämä kertoja, vanhempi, ja tämän kolme poikaa. Muut pojat eivät kuitenkan tule runossa yhtä paljon esille kuin tämä punkkari jota runon kertoja on viemässä sairaalaan. Minusta tämä sairaalakohtaus rinnastuu pojan syntymiseen ja kuinka isä tämän tapasi sairaalassa. Vanhemman rakkaus poikaa kohtaa välittyy runon läpi, se on hyvin koskettavasti kirjoitettu.
   Kertoja myös pohtii runossa omaa kuolemaansa, kuinka hänen poikansa tulevat kantamaan oman arkkunsa sitten hautaan. Myöskin hän on uskovainen esi-isiin, hän uskoo niitten henkien asuvan itsessään aina jälkipolvia pitkin.

Hän nauraa usein

Novellin Hän nauraa usein on kirjoittanut Rosa Liksom ja se on otettu hänen kirjastaan Maa. Maa on julkaistu vuonna 2006. Novelli kertoo sairaanhoitajasta ja vanhemmasta, jonka sympaattisuutta, iloisuutta ja diplomaattisuutta ylistetään ja vaalitaan. Päähenkilö on kaikkien toveri ja hänet esitetäänkin hyvin myönteisessä valossa, vaikkei nimeä kerrotakaan. Novellissa on kaikkitietävä kertoja, sillä se kertoo muittenkin ihmisten tuntemuksista ja mielipiteistä päähahmoa kohtaan. Novelli alkaa hyväntuulisesti ja sitä lukiessa eteenpäin tulee itsekin hyvälle mielelle, sillä päähenkilöstä on helppo pitää ja tarinassa kuvailtavat tapahtumat ovat posiitivisia. Loppu kuitenkin saa hieman synkemmän vaikutelman, sillä tulee aivan odottamaton käänne, mistä jää hieman epäluuloinen tunnelma.
   Novelli ei ole pitkä ja siinä vieraillaan lähinnä sairaalassa, päähenkilön työpaikalla. Päähenkilön perheestä mainitaan sen verran, että tämä on oikeudenmukainen ja tyyni miehelleen ja lapsilleen. Tarinassa ei kuitenkaan saa selkoa juuri lainkaan muuta hahmon menneisyydestä, tai mitä tapahtuu lopun jälkeen, sillä arki ei selvästikään enää jatku.
   Minulla ei ole mitään käsitystä, keitä lopussa päähenkilöä odottaneet miehet mahtaisivat olla. Jos ruvetaan veikkailemaan, kaikenlaiset salaliittoteoriat ja sieppaukset pääsevät valloilleen, tai ehkäpä joku päähenkilön potilaista oli ökyrikas ja päästyään sairaalasta pois halusi kiittää tätä?
   Novellin teemana käsitellään mielestäni hyväsydämisyyttä, naiiviutta ja iloisen mielen jakamista ympärille. Novelli tuntui varsin todelliselta, sillä päähenkilön ihmistyyppi on tuttu.

Jatkoa tarina 12.2.

Tehtävä 2.

Pidän Mialle autonovea auki. Hän mumisee jotain kiitoksen tapaista, mutta enempää en kaipaakaan. Pamautan oven kiinni, hölkkään auton edestä lätäköitten läpi toiselle puolelle ja sukellan sisään. Käteni eivät ole ikinä tärisseet näin paljoa. Yritän saada avaimista kunnon otteen, mutta ne lipsahtavat hermostuneista sormistani jalkoihini jarrun viereen.
   "Mikko..." Mia kuiskaa, mutta pudistelen vain raivokkaasti päätäni, noukin avaimet ja käynnistän auton. Mia niiskauttaa nenäänsä ja minä toistan kaikuna perässä. Auto kaartaa pihalta pois ja sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Silmäni ovat aivan kosteat, mutta en voi antaa sen näkyä. Minun on oltava vahva. Mian takia. Yritän nielaista palaa kurkussani alemmas, mutten kykene. Äskeinen riita välillämme on sekunnissa menneen talven lumia.
   Pysähdymme punaisiin Rosson eteen ja vilkaisen Miaa. Hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat ja ilmeettömät ja kyyneliä virtaa aika-ajoin hänen järkyttyneistä kasvoistaan. Haluan sanoa jotain, mutta tiedän ettei ole mitään mitä voisin tehdä jotten elättelisi liikoja toiveita hänelle.
   Tämän ei ikinä pitänyt mennä näin. Painan päätäni penkin selkänojaan jokin näkymätön puristaen sydäntäni. Olin luvannut Mialle niin paljon pyytäessään tätä naimiin. Onnellisen, paremman elämän. Varsinkin hänen vanhemmilleen. Ensimmäisestä tapaamispäivästämme alkaen hänen vanhempansa ovat inhonneet minua. Muistelen sitä aurinkoista päivää Citymarketin kassalla, kun minä menin sinne harjoittelijaksi ja Mia komennettiin opastamaan minua. Ensimmäisen viikon vain tunaroin ympäri kauppaa, hän sai aina olla siivoamassa jälkiäni. Mahtoi olla raivostuttavaa.
    Pieni ropina alkaa vähitellen kuulua katolta samalla kun pisarat alkavat hakata tuulilasia. Kuukaudenpäivät ehdin olla harjoittelijana, kun olin lupautunut heittää Mian romuisella Ford Sierrallani kotiin. Kiitin onneani että sinä päivänä satoi, sillä minun olisi pitänyt viedä jo aikoja sitten kaara pesuun. Mian juostessa autoon takki vedettynä pään ylle suojelemaan kastumiselta, pamauttaen laukkunsa takapenkilleni, tajusin olevani rakastunut häneen. Satuin olemaan yksi onnekkaista. Sillä hänkin piti minusta.