Hän nauraa usein

Novellin Hän nauraa usein on kirjoittanut Rosa Liksom ja se on otettu hänen kirjastaan Maa. Maa on julkaistu vuonna 2006. Novelli kertoo sairaanhoitajasta ja vanhemmasta, jonka sympaattisuutta, iloisuutta ja diplomaattisuutta ylistetään ja vaalitaan. Päähenkilö on kaikkien toveri ja hänet esitetäänkin hyvin myönteisessä valossa, vaikkei nimeä kerrotakaan. Novellissa on kaikkitietävä kertoja, sillä se kertoo muittenkin ihmisten tuntemuksista ja mielipiteistä päähahmoa kohtaan. Novelli alkaa hyväntuulisesti ja sitä lukiessa eteenpäin tulee itsekin hyvälle mielelle, sillä päähenkilöstä on helppo pitää ja tarinassa kuvailtavat tapahtumat ovat posiitivisia. Loppu kuitenkin saa hieman synkemmän vaikutelman, sillä tulee aivan odottamaton käänne, mistä jää hieman epäluuloinen tunnelma.
   Novelli ei ole pitkä ja siinä vieraillaan lähinnä sairaalassa, päähenkilön työpaikalla. Päähenkilön perheestä mainitaan sen verran, että tämä on oikeudenmukainen ja tyyni miehelleen ja lapsilleen. Tarinassa ei kuitenkaan saa selkoa juuri lainkaan muuta hahmon menneisyydestä, tai mitä tapahtuu lopun jälkeen, sillä arki ei selvästikään enää jatku.
   Minulla ei ole mitään käsitystä, keitä lopussa päähenkilöä odottaneet miehet mahtaisivat olla. Jos ruvetaan veikkailemaan, kaikenlaiset salaliittoteoriat ja sieppaukset pääsevät valloilleen, tai ehkäpä joku päähenkilön potilaista oli ökyrikas ja päästyään sairaalasta pois halusi kiittää tätä?
   Novellin teemana käsitellään mielestäni hyväsydämisyyttä, naiiviutta ja iloisen mielen jakamista ympärille. Novelli tuntui varsin todelliselta, sillä päähenkilön ihmistyyppi on tuttu.

Jatkoa tarina 12.2.

Tehtävä 2.

Pidän Mialle autonovea auki. Hän mumisee jotain kiitoksen tapaista, mutta enempää en kaipaakaan. Pamautan oven kiinni, hölkkään auton edestä lätäköitten läpi toiselle puolelle ja sukellan sisään. Käteni eivät ole ikinä tärisseet näin paljoa. Yritän saada avaimista kunnon otteen, mutta ne lipsahtavat hermostuneista sormistani jalkoihini jarrun viereen.
   "Mikko..." Mia kuiskaa, mutta pudistelen vain raivokkaasti päätäni, noukin avaimet ja käynnistän auton. Mia niiskauttaa nenäänsä ja minä toistan kaikuna perässä. Auto kaartaa pihalta pois ja sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Silmäni ovat aivan kosteat, mutta en voi antaa sen näkyä. Minun on oltava vahva. Mian takia. Yritän nielaista palaa kurkussani alemmas, mutten kykene. Äskeinen riita välillämme on sekunnissa menneen talven lumia.
   Pysähdymme punaisiin Rosson eteen ja vilkaisen Miaa. Hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat ja ilmeettömät ja kyyneliä virtaa aika-ajoin hänen järkyttyneistä kasvoistaan. Haluan sanoa jotain, mutta tiedän ettei ole mitään mitä voisin tehdä jotten elättelisi liikoja toiveita hänelle.
   Tämän ei ikinä pitänyt mennä näin. Painan päätäni penkin selkänojaan jokin näkymätön puristaen sydäntäni. Olin luvannut Mialle niin paljon pyytäessään tätä naimiin. Onnellisen, paremman elämän. Varsinkin hänen vanhemmilleen. Ensimmäisestä tapaamispäivästämme alkaen hänen vanhempansa ovat inhonneet minua. Muistelen sitä aurinkoista päivää Citymarketin kassalla, kun minä menin sinne harjoittelijaksi ja Mia komennettiin opastamaan minua. Ensimmäisen viikon vain tunaroin ympäri kauppaa, hän sai aina olla siivoamassa jälkiäni. Mahtoi olla raivostuttavaa.
    Pieni ropina alkaa vähitellen kuulua katolta samalla kun pisarat alkavat hakata tuulilasia. Kuukaudenpäivät ehdin olla harjoittelijana, kun olin lupautunut heittää Mian romuisella Ford Sierrallani kotiin. Kiitin onneani että sinä päivänä satoi, sillä minun olisi pitänyt viedä jo aikoja sitten kaara pesuun. Mian juostessa autoon takki vedettynä pään ylle suojelemaan kastumiselta, pamauttaen laukkunsa takapenkilleni, tajusin olevani rakastunut häneen. Satuin olemaan yksi onnekkaista. Sillä hänkin piti minusta.