Kuolematon Peter

Kävin katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa näytelmän nimeltään Peter Pan. Sen oli kirjoittanut J.M. Barrien romaanin pohjalta Ritva Holmberg, ja kertoo, kuten Barrien kirjakin, pojasta joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. Peter Pan on Mikä-Mikä-Maassa asuva poika, jolla on siellä seuranaan merirosvoja, intiaaneja, intialaisia, keijuja, merenneitoja ja kadonneita poikia. Peter Pan osaa lentää keijupölyn avulla ja sillä lennättää sisarukset Leenan, Jukan ja Mikon myös mukanaan Mikä-Mikä-Maan seikkailuihin.
   Näytelmän teemoiksi sanoisin kasvamisen, tunteet ja seikkailun. Ihmissuhteet näytelmässä ovat vaihtelevia; Peter Panin ja kapteeni Koukun välillä vallitsee kostonhimo ja viha, kun taas Leena tuntee ihastumista Peteriä kohtaan. Vanhemmat ovat näytelmän alussa äreitä lapsille, mutta näiden kadotessa kaipaavat heitä. Helinä-keiju inhoaa Leena, kun taas Leena ihailee tätä. Näytelmän maailmankuva on uudistunut ja nykyaikaisempi alkuperäisestä lastensadusta. Näytelmässä myöskin annetaan ilmi, että lapsuudessa uskotaan kaiken olevan vain leikkiä. Yksi lapsien leikeistä on Avioero ja Peter Pan uskoo kuolemankin olevan vain hieno seikkailu. Lapset ja aikuiset ovat näytelmässä sodassa keskenään. Aikuiset haluavat olla jälleen lapsia ja lapset taas inhoavat kaikkea mitä aikuisuuteen liittyy.
   Rooleissaan onnistuivat ainakin kapteeni Koukku, Helinä-keiju ja Tiikerililja. Kapteeni-Koukku, koska tämä muistutti kaikin tavoin alkuperäistäkin Koukun hahmoa ja kaikki tämän olemuksessa huusi Koukun piraatillista luonnetta. Helinä-keijun ja Tiikerililjankin roolitukset olivat onnistuneet, heihin oli myös saatu pureudettua satuhahmojen henki ja luonteenpiirteet. En voisi sanoa ettei kukaan olisi onnistunut näyttelijäntyössään, mutta suurimman pettymyksen minulle tuotti itse Peter Pan. Vaikka taitavasti näyttelikin, Pania näytteli silti nainen mikä tuntui oudolta.
   Näytelmä oli hieno kokemus ja suosittelen lämpimästi kaikille. Siitä ei puuttunut laulua, tanssia, tai musiikkia! Erityisesti musiikkiefekteistä olin mielissäni, ne sopivat täydellisesti ja tulivat aina oikeissa kohdissa. Ajatuksia herättävä näytelmä se kyllä oli, etenkin lasten ajatusmaailma avautui minulle ja kuinka eri valossa he kuoleman näkevät. Se ei ole heille millään tavalla ajankohtainen saati pelottava ajatus, kun taas aikuisten näkemä maailma on paljon kuolevaisempi. Tanssiesitykset olivat myös piristäviä ja hienosti toteutettu.

Tehtävät 19.3.

Lapsuudesta ikuisuuteen

Runoanalyysini kohteena on Kari Levolan runokokoelmasta vuodelta 1997 Valvon että nukut, runo nimeltä Tiheä kampa. Runon kertojana toimii nainen tai mies, jolla on kuitenkin omia lapsia. Olettaisin tämän olevan isä, sillä runossa on hyvin maskuliininen tunnelma.
   Runo on hyvin kaipaavasti ja  surumielisesti tehty, mutta kauniita sanoja käyttäen. Se kertoo mielestäni kuvainnollisin säkein siitä kuinka elämän kiertokulku jatkuu sukupolvesta toiseen tasapainoisen muuttumattomana, runo on täynnä kuvainnollisuutta.
   Hahmoja runossa ovat tämä kertoja, vanhempi, ja tämän kolme poikaa. Muut pojat eivät kuitenkan tule runossa yhtä paljon esille kuin tämä punkkari jota runon kertoja on viemässä sairaalaan. Minusta tämä sairaalakohtaus rinnastuu pojan syntymiseen ja kuinka isä tämän tapasi sairaalassa. Vanhemman rakkaus poikaa kohtaa välittyy runon läpi, se on hyvin koskettavasti kirjoitettu.
   Kertoja myös pohtii runossa omaa kuolemaansa, kuinka hänen poikansa tulevat kantamaan oman arkkunsa sitten hautaan. Myöskin hän on uskovainen esi-isiin, hän uskoo niitten henkien asuvan itsessään aina jälkipolvia pitkin.

Hän nauraa usein

Novellin Hän nauraa usein on kirjoittanut Rosa Liksom ja se on otettu hänen kirjastaan Maa. Maa on julkaistu vuonna 2006. Novelli kertoo sairaanhoitajasta ja vanhemmasta, jonka sympaattisuutta, iloisuutta ja diplomaattisuutta ylistetään ja vaalitaan. Päähenkilö on kaikkien toveri ja hänet esitetäänkin hyvin myönteisessä valossa, vaikkei nimeä kerrotakaan. Novellissa on kaikkitietävä kertoja, sillä se kertoo muittenkin ihmisten tuntemuksista ja mielipiteistä päähahmoa kohtaan. Novelli alkaa hyväntuulisesti ja sitä lukiessa eteenpäin tulee itsekin hyvälle mielelle, sillä päähenkilöstä on helppo pitää ja tarinassa kuvailtavat tapahtumat ovat posiitivisia. Loppu kuitenkin saa hieman synkemmän vaikutelman, sillä tulee aivan odottamaton käänne, mistä jää hieman epäluuloinen tunnelma.
   Novelli ei ole pitkä ja siinä vieraillaan lähinnä sairaalassa, päähenkilön työpaikalla. Päähenkilön perheestä mainitaan sen verran, että tämä on oikeudenmukainen ja tyyni miehelleen ja lapsilleen. Tarinassa ei kuitenkaan saa selkoa juuri lainkaan muuta hahmon menneisyydestä, tai mitä tapahtuu lopun jälkeen, sillä arki ei selvästikään enää jatku.
   Minulla ei ole mitään käsitystä, keitä lopussa päähenkilöä odottaneet miehet mahtaisivat olla. Jos ruvetaan veikkailemaan, kaikenlaiset salaliittoteoriat ja sieppaukset pääsevät valloilleen, tai ehkäpä joku päähenkilön potilaista oli ökyrikas ja päästyään sairaalasta pois halusi kiittää tätä?
   Novellin teemana käsitellään mielestäni hyväsydämisyyttä, naiiviutta ja iloisen mielen jakamista ympärille. Novelli tuntui varsin todelliselta, sillä päähenkilön ihmistyyppi on tuttu.

Jatkoa tarina 12.2.

Tehtävä 2.

Pidän Mialle autonovea auki. Hän mumisee jotain kiitoksen tapaista, mutta enempää en kaipaakaan. Pamautan oven kiinni, hölkkään auton edestä lätäköitten läpi toiselle puolelle ja sukellan sisään. Käteni eivät ole ikinä tärisseet näin paljoa. Yritän saada avaimista kunnon otteen, mutta ne lipsahtavat hermostuneista sormistani jalkoihini jarrun viereen.
   "Mikko..." Mia kuiskaa, mutta pudistelen vain raivokkaasti päätäni, noukin avaimet ja käynnistän auton. Mia niiskauttaa nenäänsä ja minä toistan kaikuna perässä. Auto kaartaa pihalta pois ja sydämeni lyö tuhatta ja sataa. Silmäni ovat aivan kosteat, mutta en voi antaa sen näkyä. Minun on oltava vahva. Mian takia. Yritän nielaista palaa kurkussani alemmas, mutten kykene. Äskeinen riita välillämme on sekunnissa menneen talven lumia.
   Pysähdymme punaisiin Rosson eteen ja vilkaisen Miaa. Hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat ja ilmeettömät ja kyyneliä virtaa aika-ajoin hänen järkyttyneistä kasvoistaan. Haluan sanoa jotain, mutta tiedän ettei ole mitään mitä voisin tehdä jotten elättelisi liikoja toiveita hänelle.
   Tämän ei ikinä pitänyt mennä näin. Painan päätäni penkin selkänojaan jokin näkymätön puristaen sydäntäni. Olin luvannut Mialle niin paljon pyytäessään tätä naimiin. Onnellisen, paremman elämän. Varsinkin hänen vanhemmilleen. Ensimmäisestä tapaamispäivästämme alkaen hänen vanhempansa ovat inhonneet minua. Muistelen sitä aurinkoista päivää Citymarketin kassalla, kun minä menin sinne harjoittelijaksi ja Mia komennettiin opastamaan minua. Ensimmäisen viikon vain tunaroin ympäri kauppaa, hän sai aina olla siivoamassa jälkiäni. Mahtoi olla raivostuttavaa.
    Pieni ropina alkaa vähitellen kuulua katolta samalla kun pisarat alkavat hakata tuulilasia. Kuukaudenpäivät ehdin olla harjoittelijana, kun olin lupautunut heittää Mian romuisella Ford Sierrallani kotiin. Kiitin onneani että sinä päivänä satoi, sillä minun olisi pitänyt viedä jo aikoja sitten kaara pesuun. Mian juostessa autoon takki vedettynä pään ylle suojelemaan kastumiselta, pamauttaen laukkunsa takapenkilleni, tajusin olevani rakastunut häneen. Satuin olemaan yksi onnekkaista. Sillä hänkin piti minusta.
    

Lopultakin päätös ylhäisöperheen sieppausdraamalle

Roberto Lorenzonin katoaminen on jälleen nostettu pöydälle nuoren miehen ruumiin löytyessä pellosta. Omaisten surressa juttua tutkinut carabienere Brunetti on saanut selville syyllisen. Koko Veneziaa järkyttänyt rikos on saanut entistäkin mullistavamman lopputuloksen.
 Kreivi ja kreivitär Lorenzonin yllätti kaksi vuotta sitten murheellinen tapahtuma; heidän ainut poikansa oli tyttöystävänsä seurassa 15.6.2000 kidnapattu sukunsa kartanon porteilla, ja hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Koko Italia seurasi murheennäytelmää kaksi viikkoa jälkeenpäin televisiosta, kun pojan vanhemmille oli lähetetty lunnasvaatimus ja itse kreivi vastasi uutislähetyksessä lupaavansa maksaa ne, jotta poika pääsisi takaisin kotiin. Roberto Lorenzonia ei kuitenkaan koskaan kuulunut takaisin, ennen kuin kuukausi sitten torstaina, kun hänen ruumiinsa löydettiin Veneziaa lähellä olevasta Bellunon maakunnasta, Col di Cugnan pikkukylän kauan käyttämättömänä olleesta pellosta.
   Juttu annettiin Venezian kokeneelle komisariolle, Guido Brunetille, joka lähti avaamaan kaksi vuotta vanhaa juttua. Viimeiltana, 9.9.2002, hän pidätti kreivi Lorenzonin syyttäen tätä veljenpoikansa kuolemantuottamuksesta ja ydinaseiden myymisestä. Asiaa pääsimme kysymään La Nuova di Venezia -uutislehden lukijoille.

(Oik. Brunettin esimies Patta, vas. Brunetti)
Kysyimme kreivin ainoan perijän kohtalosta, johon Brunetti selitti, että kaikessa oli ollut kyse pelkästä lavastuksesta. Lunnasvaatimuksessa ei oltu haluttu rahaa, vaan sillä oli ainoastaan peitelty syy Roberton kaappaukselle. Lorenzonit ovat kuuluisia koko Euroopassa, tunnettuina laajasta ja menestyvästä kaupankäynnistään. Roberto ei kuitenkaan ikinä ollut älyllisesti yhtä lahjakas kuin serkkunsa Maurizio Lorenzo, joten sai vain tehtäväkseen olla juoksupoikana isänsä kaupankäynnille. Tietämättään Roberto oli kuljettanut radioaktiivisia aseita, ja oli joutunut alttiiksi niitten säteilylle, hänen terveytensä kärsiessä siinä samalla. Kreivi Lorenzon ymmärtäessä poikansa olevan tuomittuna kuolemaan, tämä oli palkannut Roberton napattavaksi ja tämän kuoltua kätkettäväksi peltoon suojellakseen vaimoaan, ja pitääkseen asekauppansa piilossa.
   "Veljenpoika Maurizio Lorenzo siis sai selville kreivin puuhat?" kysyi toimittaja Pucetti. "Uhatessaan paljastaa kaiken kreivi tuli vahingossa tappaneeksi tämän", Brunetti kertoo, "syyttäen ensiksi poliiseille Maurizion tappaneen serkkunsa perijän paikan toivossa." Nyt kaikki on kuitenkin selvinnyt, ja kaksi vuotta arvuuttanut mysteeri on viimein saanut vastauksensa. "Kreivittärellä mahtaa olla rankkaa", commisario Guido Brunetti tuumii, todeten vielä lehden välityksellä osanottonsa tapahtumien johdosta rouva Lorenzonille.

Minä moniäänisesti

Sokoksen vaatemyyjä: Uusi asiakkaani on kohtelias ja iloinen, en osaa sanoa millaista rahasummaa hän on käyttämässä. Astuessaan sisään kauppaan hän vaikutti oikein reippaalta, tervehti oikein pirteästi ja kysyi oikein anteeksipyytäen aluksi, missä meillä olisi farkkuja. Vaatteista voin sanoa, ettei hän ole useampia ostanut täältä. Hän on nuorempi kuin suurinosa asiakkaistani. Näytän hänelle farkkukokoelmaamme, mutta hän on kovin tyytymätön siihen. Hän ei tunnu löytävän hakemiaan housuja, mutta siirtyy sitten tutkimaan uteliaana paitojamme. Huiveista hän loppuen lopuksi löytää mieleisensä, ja olen iloinen että jokin vaatekappaleistamme miellytti häntä. 

Naapuri: Ai että minä vihaan tuota tyttöä.  Aina tulee mopollaan aivan liian lujaa pihaan, vie sillä autonkin parkkipaikan, häiritsee koko kerrostalon rauhaa, eikä hän vieläkään muuta oikoreittiään mistä olen häntä jo monta kertaa moittinut. Tuo aina kavereitaan yömyöhään kotiinsa ja mekastaa rappukäytävässä, kuuntelee kamalaa musiikkia liian kovalla, eikä edes osallistu talon talkoisiin. Hän on täysin holtiton, erittäin epämiellyttävä ja epäkunnioittava.  Olen ollut aikeissa valittaa isännöitsijälle kaikista näistä, mutta tähän mennessä ilkeitten lappujen lähettäminen postiluukusta on riittänyt. Jos saisin, häätäisin hänet talosta sillä sekunnilla.

Ylimyksen kuolema, Donna Leon

1. Kansikuvassa, valitsemassani Donna Leonin kirjassa, on hämyinen silta pimeän joen yli, ja niitten takaa paistaa aamuinen aurinko. Minusta tämä kertoo murhan tapahtuvan jossain kohtaa yötä. Sillan yli on kulkemassa viittapukuinen mieshahmo, joka saattaa joko esittää komisariota, tai sitten ylimystä itseään.    Kuvan suuruus on koko kannen kokoinen ja taustalla näkyy vanhaa kaupunkia. Kuva on otettu hiukan ulkopuolisen kuvakulmasta, sekä hieman sammakkoperspektiivistä. Hahmolla tuskin ei ole hajuakaan tämän henkilön olemassaolosta. On kuin me itse vaanisimme sillan yli kulkijaa.   Silta on varmaankin kuvastamassa Italian ja ylimyksen rikkautta. Kannessa on kuva joesta ihan siitäkin syystä että tapahtumat tapahtuvat Venetsiassa. Donna Leonin sukunimi on erityisen isolla, ilmoittamassa hänen innokkaille lukijoilleen uudesta mestariteoksesta.

2. Odotan kirjalta jännitystä, italialaisen kulttuurin kuvailua, ja hyvää juonta. Takakannessa vihjaillaan odottamatonta loppuratkaisua, mutta jos se on liian tuulesta temmattu, on kirjan lukeminen silloin pettymys. Lisäksi takakannessa annetaan lukijan myös ymmärtää, että hänelle avataan maailma komisariota ja uhria ympäröiviin ihmissuhteisiin. Toivottavasti ne ovat mielenkiintoisia.   Minulla on ristiriitaisia tunteita myös takakannessa kerrottavaan aikaisempaan rikokseen, johon juoni liittyy. Pellosta löytyy aikaisemmin kadonneen aatelispojan luuranko, mikä itsessään kuulostaa houkuttelevan jännittävältä kirjanalulta. Olen kuitenkin aiemmin sattunut lukemaan erittäinkin huonoja dekkareita, joten minulla on hyvin alhaiset odotukset Donna Leonin Ylimyksen kuolemaa kohtaan. Pelkään siis että petyn lukiessani kirjaa eteenpäin, kun kirjailija ei olekaan osannut jatkaa mukaansa tempaavasta rikoksesta mihinkään.